Taiteilijan puheenvuoro

ahti isomäki

Ahti Isomäki

ÄÄNESTÄ JOHTUVA-näyttelyn järjestelyjen pyörteissä sain vahingossa kuulla, että Ars-Hämeellä olisi vain kaksi kappaletta lehtileikkeitä yhdistyksen alkutaipaleelta. Päätin auttaa ja toin Galleria Koneeseen oman leikekirjani, missä on kymmenittäin leikkeitä kyseiseltä ajanjaksolta. Sattumalta juuri silloin tuli galleriaan toiminnanjohtaja Sirpa Taulu mukanaan lähes samanlainen leikekirja kuin omani…se oli juuri sopivasti löytynyt jostakin komerosta paksun pölypeitteen alta.

Siinä tilanteessa Sirpa Taulu ehdotti, että kirjoittaisin blogin yhdistyksen alkuvaiheista. Blogin? Mikä se on? Se on nettikirjoitus. Jaha, en minä osaa nettiä käyttää. Se on ihan helppoa, kirjoitat vain jutun tietokoneella ja lähetät sähköpostina Koneeseen. Mutta kun en osaa kirjoittaa muuta kuin tavallisella kirjoituskoneella, Olivetti Letteralla, jolla vuosina 1974-1976 paukutin pöytäkirjoja, jäsenkirjeitä, pressitiedotteita yms. ja hoitelin saksankielistä kirjeenvaihtoa, jotka liittyivät näyttelyvierailuihin Celleen ja Düsseldorfiin ja kirjoittelin taidearvosteluja Hämeen Sanomiin. Mieluiten käyttäisin kuitenkin kuulakärkikynää, joka kuuluu Uuden Ajan tärkeimpiin teknisiin innovaatioihin, helmitaulun ohella.

Miten olin sotkeutunut kaikkeen yllämainittuun, en ollut sellaista tulevaisuutta itselleni kaavaillut, päinvastoin 15 ikävuodesta alkaen jolloin päätin ryhtyä taiteilijaksi, olin haaveillut seuraavani Alpo Jaakolan esimerkkiä, piiloutua omaan yksityiseen maailmaani ja kömpiä ihmisten ilmoille vain silloin kun täytyi pitää näyttely tai myydä taulu.

Oliko se Heli Heiniö vai häneksi naamioitunut Kohtalo, joka käveli vastaani Raatihuoneenkadulla joskus 1974 vaiheilla, tarkemmin sanoen Hälläpyörän kohdalla mutta toisella puolen tietä ja joka sanoi että kuule Ahti, sinä olet ainoa taiteilija Hämeenlinnassa jolla ei ole palkkatyötä riesanaan, sinä voisit ottaa minulta tämän taakan ja ryhtyä taiteilijaseuran sihteeriksi, ei siinä paljon työtä ole, selviät siitä helposti – en minä mitenkään voi kun minulla ei ole puhelinta, hanki puhelin yritän katsoa että seura tulee kuluissa vastaan. Yritin selvitä ilman puhelinta, soitin puhelinkioskista puheenjohtajalle, ei ole Vihinen juuri nyt tavattavissa, jätänkö soittopyynnön, ei käy kun ei ole puhelinta, no soittakaa sitten puolen tunnin kuluttua uudestaan, hankalaa kun on 25 astetta pakkasta. Lainasin rahaa äidiltä ja ostin puhelinosakkeen ja -kojeen, ei tullut seura vastaan.

Sitten pian 25. tammikuuta 1975 jälkeen, melkein heti kun olin saanut kutsun Ars-Hämeen jäseneksi ja jolloin en vielä ollut Taidemaalariliiton jäsen, vaikka vähän myöhemmin jo olinkin – tuli puheilleni Erkki Mikkola, kuule Ahti, sinähän näyt osaavan noita sihteerin hommia, etkö ottaisi minulta tämän taakan ja ryhtyisi myös Ars-Hämeen sihteeriksi, sinulla kun ei ole palkkatyötä riesanasi, siinähän se menisi samalla ja onhan sinulla jo puhelinkin…

Mutta jaaritukset pois, minulta on tilattu asiallinen blogi ja nyt on aika saada se vihdoin alkamaan, ja se alkaa näin:

Kanta-Hämeen taide-elämän epätoivottuna syntynyt äpärälapsi Ars-Häme pantiin alulle 1970-luvun alun myrskyisinä vuosina. Lapsen isästä ei ollut täyttä varmuutta, mutta hyviä ehdokkaita olivat ainakin hämeenlinnalaiset taidemaalarit Erkki Mikkola ja Reino Vihinen. Forssalaista Olavi Vaarulaakin epäiltiin, eikä aivan syyttä, sillä juuri hänen ateljeessaan päästi lapsi ensimmäisen parkaisunsa 2. joulukuuta anno domini 1973.

En ollut niin läheisissä suhteissa perheeseen että voisin vannoa tietäväni, kuka on oikea isä, mutta jos aseella uhattaisiin, myöntyisin vahvistamaan isän olevan Reino Vihinen. Siis kiitos ja kunnia Vihiselle, ilman häntä Ars-Hämettä, siis meitä, tuskin olisi olemassa! Isyysteoriaa tukee sekin, että juuri Vihinen ensimmäisenä heilutti kuulakärkikynää, joka alkuvaiheessa toimitti puheenjohtajan nuijan virkaa. Ja päätöksiä kirjasi muistiin parhaan kykynsä mukaan epäilty n:o 2 eli Erkki Mikkola.

Johtokunnan kokouksissa varsinaisina jäseninä istuivat Ossi Voutilainen Riihimäeltä, yhtenä isäehdokkaana mainittu Olavi Vaarula Forssasta ja miehekkään joukon ainoa nainen, jo tuolloin iäkäs mutta varsinkin värinkäyttäjänä hieno maalari Tellervo Töyry Hämeenlinnasta. Varajäseniksi antoivat itsensä valita forssalainen graafikko Väinö Merilä ja Helsingistä juuri Hämeenlinnaan muuttanut fotorealisti Kari-Juhani Tolonen, joka ei tietääkseni sen jälkeen enää kauaa Hämeessä viihtynyt.

Ars-Häme otti tavakseen valita jäsenensä kutsuperiaatteella. Tavoitteena oli että kaikki jäsenet olisivat ammattitaiteilijoita ja että Ars-Häme olisi oikea taiteilijoiden ammattiyhdistys eikä esimerkiksi ” harrastelijoiden ja kuvismaikkojen johtama taidekerho”, kuten monet ulkopuoliset kuvittelivat arsilaisten ajattelevan esim. Hämeenlinnan taiteilijaseurasta.

Mutta kuka oli ja on ammattitaiteilija ja siten potentiaalinen Ars-Hämeen jäsen? Johtokunta päätti, että heitä ovat ensisijaisesti Kanta-Hämeen alueella työskentelevät Taidemaalariliiton, Kuvanveistäjäliiton ja Suomen Taidegraafikot ry:n jäsenet. Tämä olisikin ollut selkeä valintakriteeri, mutta sitä oli mahdotonta noudattaa koska näitä valtakunnallisia ammattiliittotaiteilijoita oli Kanta-Hämeessä niin vähän, että heidän voimillaan tuskin olisi edes nostettu hevosta suosta – ja toiseksi siksi, että kaikki jäseniksi halukkaat, mm.Reino Vihinen itse, eivät tätä kriteeriä vielä alkuvaiheessa täyttäneet, myöhemmin sitten kyllä.

Kun tärkeimmäksi kriteeriksi siis jäi, että jäsenyyttä havittelevan piti yksinkertaisesti olla Ars-Hämeen hallituksen mielestä tarpeeksi hyvä taiteilija, oli aika ymmärrettävää että Ars-Häme ry:n suosio sen ulkopuolelle jääneen taiteilijakunnan keskuudessa ei välttämättä ollut ihan niin korkea kuin arsilaiset olisivat toivoneet. Siitä huolimatta Yhdistysrekisterin armollinen taho siunasi ja kastoi lapsen virallisesti Ars-Häme ry:ksi 12. marraskuuta anno domini 1975 ja samalla hyväksyi lapsen itselleen asettaman haasteen eli sen, että Ars-Häme on Kanta-Hämeen alueella toimivien kuvataiteilijoiden ammattiyhdistys, jonka ensisijainen tehtävä on valvoa ja edistää jäsenistönsä ammatillisia ja taloudellisia etuja ja kehittää ja hoitaa yhteyksiä sekä valtion että läänin taidetoimikuntiin, taiteilijaseuroihin ja kulttuurijärjestöihin.

Kuitenkin jo kauan ennen odotettua rekisteröintipäivää oli tämä yliluonnollista energiaa uhkuva superlapsi Kullervon tavoin katkonut kapalonsa ja edennyt pitkin Hämeen ”lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin laulupuistoja”* raivaten tietään kohti Kanta-Hämeen taide-elämän kovaa ydintä.

Mutta tämä rekisteröintivuosi, siis 1975, on se merkkipaalu, jota me vanhat ja te nuoret arsilaiset olemme/olette tulleet juhlistamaan Hämeenlinnan taidemuseoon torstaina 19. helmikuuta anno domini 2015.

Tässä kohdassa onkin hyvä tilaisuus ja myös täysi syy esittää Ars-Hämeelle vilpitön anteeksipyyntö, että tulin heti blogini ensi rivillä kutsuneeksi omaa rakasta yhdistystäni epätoivotuksi äpärälapseksi – vaikka onkin totta että Ars-Hämeen ilmaantuminen kanta-hämäläiselle taidekentälle ei kaikkia ilahduttanut – itse kuitenkin kuuluin aivan eturivissä niihin, joita se nimenomaan ilahdutti. Ja oli monia muitakin, joiden silmissä Ars-Häme oli tervetullut haastaja ja kaivattu lisävahvistus kanta-hämäläisen taidekentän joukkuetarjontaan.

Kun kirjoitetaan jonkin ajanjakson, tässä tapauksessa 1970-luvun alkupuolen, taiteesta ja taide-elämästä, täytyy samalla muistuttaa mieliin ajankohdan historiallinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri eli ns. taideilmasto. Siksi yritän valaista tilannetta hieman: vuonna 1968 oli eduskunta suuressa armossaan ja viisaudessaan säätänyt Lain taiteen edistämisen järjestelystä. Siis vuonna 1968, jolloin minä vasta 20-vuotiaana parrakkaana ja pitkätukkaisena lukiolaisena opiskelin taiteilijaelämän alkeita Kankaanpään taidekoulun oppilaiden (täysiveristen boheemien) johdolla ja keskuudessa, alettiin maan taide-elämää panna aivan uuteen järjestykseen ja uskoon. Yhdellä rysäyksellä perustettiin valtava organisaatio, joka ulotti lonkeronsa Helsingin bulevardeilta maan etäisimpien pikkukuntien hiljaisille kyläteille.

Taiteen edistämisen järjestely oli niin giganttimainen projekti, että sitä voi verrata Suomen kaikkien aikojen suurimpaan rakennushankkeeseen, vuonna 1940 aloitettuun Salpalinjan rakentamiseen: Kaikille taiteen aloille perustettiin omat valtion taidetoimikunnat, siis sellaiset kuin kuvataidetoimikunta, kirjallisuustoimikunta, säveltaidetoimikunta, elokuva-, teatteri- ja mitä kaikkia niitä olikaan, ja niitä koordinoimaan valtion taiteen keskustoimikunta. Ja näiden toimikuntien tehtävänä oli -yleisen taiteen edistämisen ohella- jakaa valtion apurahoja, kestoltaan 1, 3 ja 5-vuotisia ja myöhemmin jopa 15-vuotisia työskentelyapurahoja sekä lisäksi suuri määrä pienempiä kohdeapurahoja. Ja ne toimikuntien apurahoista päättävät jäsenet olivat taiteilijoita itsekin! Tänäänhän tällainen ns. vertaisarviointi on itsestään selvää eli ”arkea” niinkuin nykyään kuuluu sanoa, mutta ei vielä silloin.

Eikä siinä mitään, kyllähän Helsigissä on aina osattu päätöksiä tehdä ja rahoja keskenään jaella, mutta kun tämän ihmeellisen lain määräyksestä päätösvaltaa piti alkaa jakaa tasaisesti koko maahan ja kaikkein köyhimpiin maan kolkkiin asti! Kaikkiin lääneihin perustettiin läänien taidetoimikunnat ja niiden hoitamiseen tarvittavat virat ja myös määräaikaiset läänintaiteilijan toimet. Kun tähän vielä lisätään ministeriön garderoobia täydentämään ilmestynyt kulttuuriministerin salkku, jossa ei edes ollut sivutaskua urheilua varten, oli valtion taideorganisaatio jo niin valmis, että Valtio olisi voinut katsoa tyytyväisenä kaikkea luomaansa ja levätä seitsemäntenä päivänä, mutta ei, Hän ryhtyi vielä puhaltamaan ja puhkumaan henkeä kuntien taide-elämään luomalla kulttuurilautakunnat ja kulttuurisihteerien virat.

Ja tämä järjestelmä ja sen lonkerot, ne toivat kulttuurille ja taiteelle pelkästään hyvää, nehän jakoivat jopa pers-aukisille taiteilijoille riihikuivaa rahaa ja vielä ilman mitään vastikkeita ja takuita! Sellaiseen ei oltu totuttu eikä sitä joka paikassa katsottu hyvällä. ”Ensin leipä, sitten lirkutukset” oli sananparsi jota toisteltiin monissa kadunkulmissa, seminaareissa ja kabineteissa. Ja kansan syvimpien rivihautojen pohjilta kumpuavia tuntoja ilmensi parhaiten slogan ”Nyt ei tarvita kulttuuria, nyt tarvitaan kuria”. **Tämä syvällinen aforismi oli tosin murjaistu n. 40-50 vuotta aikaisemmin, mutta se kuulosti silloin ja kuulostaa edelleenkin uhkaavalla tavalla ajankohtaiselta.

1970-luvun alkupuolen taideilmasto ei ollut yksiselitteisesti hyvä eikä huono, vaikka aineksia molempiin tulkintoihin oli kosolti – ilmasto oli epävakaa, välillä pahaenteisen hautova ja sitten taas myrskyinen. Taidemaailman sopua ja rauhaa häiritsi eniten joka paikkaan tunkeutunut politisoituminen ja siihen liittyvä ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”-asenne. Sellaisille taiteilijoille jotka olisivat mieluiten pysytelleet puoluepoliittisten ristiriitojen ulkopuolella -kuten minä esimerkiksi- sanottin, että sinun on pakko valita puolesi, muuten jäät kaiken ulkopuolelle. Ahdistavaa. Masentavaa. Ja tästä yksi esimerkki: olin juuri tullut valituksi Taidemaalariliiton jäseneksi ja jännittyneessä mutta silti toiveikkaassa mielentilassa matkustanut Helsinkiin Liiton ensimmäiseen kokoukseen. Tulin etuajassa Taidehalliin ja sen Klubin ovelle, missä kokous oli ilmoitettu pidettävän. Ovella oli lappu jossa luki suurin kirjaimin TAIDEMAALARILIITON DEMOKRAATTISEN RINTAMAN KOKOUS. En ole enää ihan varma, lukiko siinä myös PÄÄSY KIELLETTY mutta sen muistan että kokeilin ovea ja se oli lukossa. Ja samaan aikaan kuului sisältä äkillinen, valtava, Taidehallin seiniä ja kaikkia tukirakenteita vavisuttava naurunremakka, joka päättyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Olihan minua ennakkoon varoitettu, mutta ihan tällaiseen tervetulotoivotukseen en sentään osannut varautua. Ei se kivalta tuntunut, mutta kuitenkin: taiteen kannalta kuohut, myrskyt ja myllerrykset ovat otollista maaperää, mikään ei ole lamaannuttavampaa kuin seisova vesi ja liikkumattomuuttaan pilaantuva ilma.

Ars-Hämeen perustamiseen oli muita ja paljon painavampiakin syitä kuin vaihtoehtoisen taiteilijaporukan kokoaminen. Yhdistyksellä oli nimittäin ihan oikeasti sosiaalinen tilaus: Hiljattain perustetut läänien taidetoimikunnat ja kuntien kulttuurilautakunnat kaipasivat – ja olivat sen moneen kertaan eri yhteyksissä, muuallakin kuin juhlapuheissa, monin sanakääntein ilmaisseet – suoraa kontaktia alueen taiteilijoihin, ne kaipasivat luotettavaa asiantuntija-apua taidekoulutuksen, kurssien ja tapahtumien ja seminaarien järjestämiseen, taidehankintojen tekemiseen ja ylipäätään tukea ja apua kaikenlaiseen kuvataiteeseen liittyvän toiminnan ideointiin ja toteuttamiseen. Tähän haasteeseen Vihinen ja kumppanit halusivat vastata ja tekivätkin sen, jopa tyylikkäästi.

Vihisen apulaisena ja aseenkantajana olin vilkkaan näyttelytoiminnan ohella osallistunut kahden aika huomattavan mediatapahtuman järjestämiseen, nimittäin Myllymäen dokumentointiin taiteen keinoin 1975 ja ensimmäisen Kuvataiteilijoiden Kesäakatemian toteuttamiseen Hattulassa 1976. Kesäakatemian onnistumiseen ja varsinkin sen kansainväliseen luonteeseen vaikutti lähimenneisyyteeni kuulunut opintojakso Wiesbadenissa läntisessä Saksassa, minä aikana solmimieni suhteiden ansiosta saimme kurssille kaksi maineikasta taiteilijaopettajaa, taidegraafikko-professori Oswald Michelin ja taidemaalari Hans ”Holzbein” Gesteringin, ja huom! ilman palkkavaatimuksia, pelkästä ilosta päästä Ars-Hämeen kurssille opettamaan, ja ilmaisen tulkin, veljeni Olli Isomäen, joka tulkkauksen ohella iltapuhteiksi suomensi Michelin litografian oppikirjan, missähän sekin lienee?

Niin että kiitos Reino Vihinen, sain parissa vuodessa sellaisen taidemaailman käytännön korkeakoulukurssin että sen turvin olin valmis hakemaan Pohjois-Karjalan läänintaiteilijan tointa, minkä sitten sainkin 1. marraskuuta 1976 alkaen ja hyvä että sain sillä olin käytännöllisesti katsoen asunnoton, majailin Hattulan vanhan kirkon vieressä, toisella puolen tietä sijaitsevan talon saunamökin eteiskamarissa, mihin kyllä tuli vesi mutta missä ei ollut vessaa, lähin oli kirkon hautausmaalla, minne öiseen aikaan pääsi vain kiipeämällä kiviaidan yli, ja mikäs siinä muuten mutta kun talvi alkoi painaa päälle ja sen verran oli siitä jo kertynyt kokemusta lokakuussa, että oli ihan kiva päästä lähtemään, joten kiitos myös Pohjois-Karjalan läänin taidetoimikunnalle että myötäkatsoitte hakemustani.

Olen vuodesta 1948 alkaneen maallisen vaellukseni aikana virallisesti asunut eli ollut kirjoilla kolmessa eri jaksossa Hämeenlinnassa, ensin 1948-1958, minkä jälkeen Kohtalo sillä kertaa isäni muodossa siirsi äitini ja veljeni Forssaan, missä muuten sain nauttia Olavi Vaarulan laadukkaasta ja miellyttävastä opetuksesta kuvaamataidon tunneilla, mutta joka muutto minua siinä mielessä harmitti, että olisin halunnut aloittaa oppikoulu-opinnot Hämeenlinnan Lyseossa, jotta olisin voinut nauttia samasta kulttuuri-ilmapiiristä tai ainakin samoista fyysistä tiloista kuin tämän juhlavuotemme päähenkilö Jean Sibelius ja itselleni vielä läheisempikin Eino Leino.

Toinen jakso oli 1969-1976, josta ajasta tosin vietin ensin vuoden Kankaanpään taidekoulussa, 8 kuukautta armeijassa Niinisalossa ja 9 kuukautta Wiesbadenissa taideopintojen parissa vuosina 1971-1972 ja puolitoista vuotta edesmenneen mummoni kuolinpesässä 1972-1974.

Kolmas ja toivottavasti viimeinen jakso alkoi 2004, jolloin muutin Hyvinkäältä 20-vuotisen kauden jälkeen ja avioiduin virallisesti nykyisen vaimoni Jaanan kanssa. Olin eronnut Ars-Hämeestä siinä rytäkässä kun siirryin Pohjois-Karjalaan 1976 ja syynä eroon oli se, että luulin menettäni oikeuden jäsenyyteen, kun poistuin yhdistyksen reviiriltä. Moka, eikä kukaan neuvonut minua! Mutta liityin uudestaan kun muutin perheineni Tervakoskelle 1984.

Tämä kolmas vaihe hämeenlinnalaisena ei sujunut enää yhtä hyvin kuin kaksi ensimmäistä, en oikein saanut otetta ihmisistä eivätkä he minusta, mieleen nousivat J.H. Erkon sanat hämäläisten laulussa ”jos kansaa kussa löytänen, niin jäykkää kuin on Hämehen…” Omakin sosiaalisuuteni on ollut hakusessa ja energiani suunnattuna pääasiassa kehitysvammaisten taidetoiminnan tukemiseen perustamani yhdistyksen (Kettuki) puitteissa. Asiaan lienee osaltaan vaikuttanut myös se, että ennen niin ahkerasti oluttuopin ääressä vaahtoavasta taiteilijaboheemista oli avioeron ja muiden kolhujen pehmittämänä tullut raivoraitis – uskokaa tai älkää, mutta vuoden 2000 jouluaaton jälkeen, jolloin join litran keskiolutta, olen ollut kuivilla kuin kapakala Saharan autiomaassa.

Omaa elämääni läheltä ja Ars-Hämeen elämää vähän kauempaa seuranneena voin todeta, että molemmilla on ollut ja tulee olemaan omat nousunsa ja laskunsa. Siksi on oikein ja paikallaan ylentää tämän blogin loppu siteeraamalla Eino Leinoa:

Kenet korkeat jumalat keinuunsa
ottavat kerta,
eivät he häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan –
siksi kuin järjen valon häneltä he
vievät.
Ja kuka maailmojen mahdin
kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuiluissa kuohuu.

Lopuksi toivotan Ars-Hämeelle pitkää ja hyvin päättyvää nousukautta ja toivon ettei tulisi tarvetta siteerata jumalaisen Eino Leinon Jumalten keinun surullisinta kolmatta säkeistöä, joka kuuluu näin:

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole,
syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön –
sitten tulkohon tumma yö!

PS Kello käy, aika hioo hampaitaan ja Suuri Niittomies teroittaa viikatettaan, on siis korkea aika alkaa haastatella Ars-Hämeen vanhimpia jäseniä jotta saamme kokoon autenttista materiaalia tulevaa Ars-Hämeen 50-vuotisnäyttelyä ja siihen liittyvää historiikkia varten. Ja varmaan se hyvin onnistuu, sanotaanhan meistä hämäläisten laulussa että ”on järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan”.

Hämeenlinnassa 18.2.2015 Ahti Isomäki

*Hämäläisten laulu, saksal. Kansansävelmä, sanat J.H. Erkko

**Vihtori Kosola

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s